tiistai 12. helmikuuta 2019

Pähkinäpunajuurivuoka



Punajuuret on ihania. Niiden valmistumisessa vain menee kamalan kauan, eikä mitään ole kiva odotella nälkäisenä. Niinpä usein höyrytän viikon tarpeiksi punajuuria valmiiksi jääkaappiin. Ja saahan niitä ostaa myös esikeitettyinä, mutta hinta pompsahtaa taivaisiin.

Pähkinät ovat punajuuren parhaita kavereita, ja tässä reseptissä niitä onkin reilusti. Toimii myös ilman tuota feikkifetaa, mutta minusta se on itse asiassa aika hyvää. Muita mausteita laitoinkin aika nuukasti, koska halusin punajuuren ja pähkinän makujen erottuvan kunnolla.

Pähkinäpunajuurivuoka

1 kg punajuuria keitettynä
250 g saksanpähkinöitä (muutkin käy)
2 dl rikottuja ohrasuurimoita
2,5 dl kaurakermaa (myös kookoskerma käy)
1,5 dl vettä
0,5 dl oliiviöljyä
3 valkosipulin kynttä
valkopippuria
suolaa

(1 pss vegaanisia salaattijuustokuutioita, käytin tässä Porlammin versiota)

Kuori ja pilko keitetyt punajuuret kulhoon. Lisää kerma, öljy ja vesi ja soseuta sauvasekottimella. Murskaa pähkinät lähes jauhoksi tehosekoittimessa tai sauvasekottimella. Lisää pähkinäjauho ja mausteet punajuuriseokseen. Soseuta vielä kerran, ja sekoita sitten lusikalla joukkoon ohrasuurimot. Kaada voideltuun uunivuokaan, ripottele juustokuutiot päälle ja paista noin 200 asteessa reilu tunti, kunnes suurimot ovat pehmenneet.

maanantai 11. helmikuuta 2019

Oi ihana viikonloppu






Viime viikonloppuna olen:
  • Tavannut ystäviä. 
  • Tehnyt ja syönyt kolmea lajia pizzaa ystävien kanssa.
  • Syönyt ystävän tekemää syntisen hyvää suklaakakkua (ohje oli kuulemma täältä, mutta se oli kyllä parempaa kuin minun tekemäni).
  • Juonut ihanaa valkkaria ystävien kanssa.
  • Nukkunut lasten, kissan ja koiran kanssa olkkariin tehdyssä teltassa.
  • Lukenut kirjan.
  • Katsonut elokuvan.
  • Saanut kaikin tavoin olla oma itseni.

Viikonloppuna en hetkeäkään:
  • Siivonnut tai tuusannut.
  • Kokenut huonoa omaatuntoa siitä, etten ole ollut tehokas.

Lisää tällaista, kiitos!

torstai 7. helmikuuta 2019

Kiellettyjen vegaanisanojen lista



Voidaanko yhdessä päättää, että ainakin nämä seuraavat sanat ja ilmaisut ovat rangaistuksen uhalla kiellettyjä:

Vuusto
Mikä vitun vuusto? Tekeekö tuotteesta ja puhujasta vegaanisemman jos korvaa sanan ensimmäisen kirjaimen veellä? Ei tee, ei.


Sekaanipoikaystävä
"Sekaanipoikaystävällekin maistui!" No voi hellanlettas! Muutenko se hakkaa vegaanipuolisonsa sinne hellan ja nyrkin väliin vai?


Onks tää vegaanista (liitteenä kuva tuotteen sisällöstä)?
Lue. Ite.


Sori vihreistä
Sori, niin väsynyttä. Niiiiin väsynyttä. Herättäkää mut kun tämä ilmiö on ohi.

sunnuntai 3. helmikuuta 2019

Viljelypalsta



Datsamailtani saa vuokrata viljelypalstan kolmellakymmenellä eurolla vuodessa. Kolmella kympillä! Kerrankin minua lykästi ja sain heti varovaisesti mukavalle palsta- ja avaintädille (en tiedä mikä hänen oikea ammattinimekkeensä on, pahoittelut) soitettuani varattua palstan, josta edelliset viljelijät olivat luopuneet vasta viime syksynä. Pläntillä on jo valmiina herukoita, vaapukkaa, raparperia ja mansikkaa, mutta siihen mahtuu vielä pikkuisen jotakin. Yrttejä ja perunaa? Kesäkurpitsaa ja kehäkukkia? Sipuleita ja porkkanaa? On myös jännittävää nähdä, mitä kaikkea sieltä vielä lumen alla  lepääviltä tiluksiltani paljastuu. Oliko edellisillä viljelijöillä kaikki istutukset kurinalaisissa riveissä vai kuoriutuuko lumen alta suurpiirteinen sekamelska?

Kevättä odotellessa on mukavaa viettää sunnuntai-iltapäivää lueskellen puutarhakirjoja. Olen hoitanut puutarhaa enemmän kuin joskus olisin halunnutkaan, sillä vanhemmillani oli iso kasvimaa, jota varsinkin äitini hoiti intohimoisesti ja jatkuvasti apukäsiä tarviten. Taidot ovat tietysti urbaaniasumiseni aikana päässeet ruostumaan, mutta on myös kiva huomata, että monet puutarhurien vinkit ovat minulle tuttuja enkä ole ihan pihalla siitä, milloin ja mihin mitäkin pitäisi istuttaa ja kylvää.

Puutarhakirjoja selaillessani tunnen myös pääseväni taas lähelle hieman yli vuosi sitten kuollutta äitiäni. Vietimme vanhempieni luona asuessani ja myöhemmin vieraillessani helmikuusta lokakuuhun elämää puutarhan ehdoilla. Helmikuun lopulla olohuoneeseen raahattiin iso pukkipöytä, jolla kasvatettiin siemenistä koulittavia taimia odottamaan istutusta. Kasvirumba jatkui lokakuun loppuun, jolloin isäni ja minun kiitollisenä tehtävänä oli roudata viimeisetkin ruukkuruusut kellariin ja kaivaa dahlian juuret maasta talvehtimaan pimeään ja viileään kellariin. Äidin kasvimaalla oli aina hyötykasveja, jotka parhaimmillaan pitivät meidät kasviksissa pitkälti talveen: maa tuotti laareittain perunaa ja porkkanaa, nippukaupalla sipulia, ämpäreittäin hapankurkkuja ja pakastimen täydeltä kurpitsaa, mansikoita ja tomaattisosetta. Teininä kasvimaan hoito tuntui toisinaan työläältä ja epäcoolilta - ajatella jos joku olisi nähnyt minut pihalla saappaissa ja kukikkaissa puutarhahanskoissa - mutta syvällä sisimmässäni sittenkin nautin puuhasta.

Oli hauskaa nähdä, miten itse kylvetyt siemenet kasvoivat ja miten vaivalloinen porkkanan harvennus auttoi juureksia kasvamaan tanakoiksi. Omien ensimmäisten perunoiden nosto ja syöminen oli alkukesällä aina odotettu ja juhlava hetki, keskikesällä mansikat kypsyivät sellaista vauhtia että ne oli poimittava kahdesti päivässä, ja elokuussa syntymäpäivieni aikoihin omenat olivat parhaimmillaan. Puutarhanhoito tarkoitti myös ajanviettoa äitini kanssa, rauhallisia ja tarkoituksellisia tunteja, jolloin keskityimme käsillä olevaan tehtävään. Nyt jälkeenpäin tajuan samalla kuin huomaamattani oppineeni yhtä sun toista paitsi kasveista myös äitini eri puolista. Äkkipikainen ja kärsimätön äitini oli puutarhassa itse kärsivällisyys, joka jaksoi pitkäjänteisesti suunnitella ja uurastaa.

Tutkiessani puutarhaoppaita kuulen äidin äänen kommentoimassa tekstiä hauskalla ja kärkevällä tavallaan milloin myötä- milloin vastahankaisena kirjoittajalle. Jos suljen silmäni, näen hänet kitkemässä penkin vastapäistä taimiriviä. Kätemme haraavat, kitkevät ja ripottelevat katetta kuin itsestään samalla kun rupattelemme. Näen hänet joitakin vuosia myöhemmin kylvävän herneitä kolmivuotiaan tyttäreni kanssa. Molemmilla on suu tismalleen samanlaisella keskittyneellä tötteröllä.

torstai 31. tammikuuta 2019

Datsa kaupungissa

Datsa kesäasussaan. Huokaus.


Ostin viime kesänä maailman suloisimman pikku mökin. Mökki löytyi ihan perinteisesti tori.fi:stä, ja koska kävin sitä ensiksi katsomassa venäläisen ystäväni kanssa, sen käyttönimeksi vakiintui datsa.

Olin haaveillut omasta pikku mökistä jo vuosia - oikeastaan koko elämäni, sillä vietin lapsena kesät Helsingissä Wärtsilän mökkialueella, jolta pappani omisti yhden pikkuisen mökin. Lapsuuden kesät kasarilla olivat siihen malliin idyllisiä, että sain aika lailla vapaasti kirmailla corgini kanssa rantakallioilla sillä välin kun vanhemmat puhuivat politiikkaa ja joivat liikaa viiniä ystäviensä kanssa. Mökkikesistä jäivätkin mieleen erityisesti ihanat elokuun illat ja yöt, jolloin hilluin joukon jatkona valveilla kenenkään sen kummemmin vahtimatta. Oi kasari.

Datsani oli mielestäni sangen hyvä kauppa. Sitä myi puuseppänä työskentelevä hauska tatuoitu mies, jonka lapset olivat kasvaneet liian isoiksi pikkumökkeilyyn. (Omani saavat luvan viihtyä datsalla teineinäkin, tai itkeä ja viihtyä.) Mökin hinta oli kohdillaan ja kunto jopa kuntotarkastajan virkaa toimittaneen, sangen vaativan isäni mielestä mainio. Sähköä ei ole eikä sisälle juoksevaa vettä, mutta kuka sellaista edes tarvitsee mökillä? Ja koska kyse on "kesämaja"-tittelin alla olevasta mökistä eikä mistään siirtolapuutarhamökistä (porvarit!) ei pihaa tarvitse nuolemistaan nuolla. Tontti on Helsingin kaupungin, mutta mökkilaudat omiani. Kukapa ei siis olisi tarttunut tilaisuuteen ottaa pankista lainaa ostaakseen kasan lautaa metsiköstä?

Sijainti itse asiassa on yksi datsani monista helmistä. Poljen sinne pesueeni kanssa pyöräilykautena alle puolessa tunnissa. Halutessani voin tilata sinne ruokaa Foodoralta. Ja pääsen mökkeilemään myös metrolla. Mökille metrolla, ei hullumpaa vai mitä? Jo siinäkin, että metro kuuluu mökille, kaupunki näkyy uimarannalta ja kaupat ja alkot ovat kävelymatkan päässä, on minusta jotakin luksusta. Sitä voi olla skutsissa mutta stadissa.

Datsan edelliset omistajat jättivät viimeistellyn kalustuksen ohella mökkiin mökkipäiväkirjan. Siitä kävi ilmi mieluisat mökin kunnostus- ja stailausprosessit, ilo mökistä mutta myös se, että sen käyttötarkoitus oli heidän valtakautenaan kovin erilainen. Perhe ei oikein koskaan tuntunut yöpyneen mökillä, ja sitä käytettiin lähinnä kesäisenä kahvimajana ja uimarantatukikohtana. Minä taas puolestani halusin kelpo käyttömökin, jolla voin itse häärätä partaisena ja lapseni voivat kirmailla ja tapella pihalla ja metsässä. Minusta juuri yöpyminen on koko jutun pointti - ideahan on päästä pois kotoa eikös vaan? Ainakin minulle herääminen kesän lämmittämältä mökiltä lapsi- ja koirakasassa on tärkeämpää kuin kesämajan viimeisen päälle mietitty designkahvikalusto.



maanantai 28. toukokuuta 2018

Vegaaninen, ekologinen täikarkote



Kaikki ne, joilla on koulu- tai tarhaikäisiä lapsia tietävät, millainen kiusa täit ovat. Niistä ei oikeastaan koskaan pääse eroon: kun edellinen sukupolvi on vihdoin onnistuneesti joukkotuhottu (kyllä - tapan täit vaikka olenkin vegaani), alkaa jo uusi tartunta. Yleensä ne myös havaitaan juuri silloin kun ei millään ehtisi tai jaksaisi ryhtyä täipesuun, kuten juuri kun ollaan lähdössä juhliin tai kello 22.30 tiistai-iltana. Tavallaanhan niihin kyllä myös tottuu. Ensimmäinen täilöydös aiheutti huushollissamme aikoinaan hirveän inhotuksen ja valtavan pesu- ja pakastusrumban, kun taas nykyään ötökän osuminen täikampaan ei saa kenestäkään irti kuin korkeintaan kyllästyneen huokauksen.

Täishampoot ovat pääsääntöisesti kalliita ja tehottomia. Totta kai niistä voi kiskoa mitä vaan, kun kaikki kuitenkin haluavat omat ja pentujensa päät puhtaaksi syöpäläisistä. Teollisissa shampoissa on myös kaikenlaisia kemikaaleja, joita ei välttämättä haluaisi säännöllisesti käyttää - varsinkaan lasten iholla. Tökötit on todennäköisesti myös ainakin jossakin vaiheessa testattu eläinkokein, eikä niiden vegaanisuudesta voi muutenkaan mennä takuuseen.

Olen etsiskellyt ja löytänytkin jos jonkinlaisia ekokarkotteita, joista osa on vaikuttanut huuhaalta ja osa taas on ollut niin kalliita että ne sopivat vain erittäin rikkaiden täiden häätöön. Siksipä olenkin iloinen kun voin vihdoin todeta kehittäneeni kokemukseni mukaan ainoan todella tehokkaan, luonnonmukaisen ja vegaanisen täikarkotteen. Kas tässä, olkaa hyvät!


Ekologinen täikarkote:

Eteeristä laventeliöljyä
Eteeristä teepuuöljyä
Karkeaa merisuolaa
1 luomusitruuna
Tuoretta luomuminttua
Tuoretta luomurosmariinia
Pullo vodkaa tai muuta kirkasta alkoholia, joka on vahvuudeltaan 60%

Lisäksi tarvitset seuraavia tarvikkeita:

Iso lasi tai muu kartioimainen astia ainesten sekoitusta varten
Terässiivilä
Terävä veitsi

Steriloi lasiastia keittämällä sitä ainakin viisi minuuttia väljässä vedessä. Anna sen jäähtyä hyvin - käytä jäähdytykseen halutessasi jääpaloja. Pese sitruuna huolellisesti. Huuhtele terässiivilässä tuoret yrtit. Ravista kuivaksi. Leikkaa sitruuna ohuiksi viipaleiksi. Laita lasiastiaan sitruuna ja reilu nippu tuoreyrttejä. Kaada päälle ainakin desi vodkaa. Juo se. Anna vaikuttaa hetken, ja huomaat etteivät täit enää häiritse sinua.

(Jos jaksat voit valmistaa kuumasta vedestä, eteerisistä öljyistä ja suolasta jalkakylvyn.)




perjantai 9. kesäkuuta 2017

Kitty's Milkshake Bar


 









Tänään oli täydellinen päivä käydä pirtelöllä. Ja täydellinen paikka pirtelölle on Kitty's Milkshake Bar Hietsun hallilla. Somasti fiftarihenkinen Kitty's on aika uusi, ja sympaattisen omistajansa Michaelin mukaan perustettu paikkaamaan Suomen huutavaa pirtelöbaarivajetta.

Kitty'sin valikoimiin kuuluu kolme vegaanista pirtelömakua: maapähkinävoi, omenakaneli ja karamelli. Otimme testiin yhden jokaista lajia. Kolme normikokoa hiukan pienempää pirtelöä maksoi yhteensä 17 euroa, joten ihan jokaperjantaista tapaa tästä ei tietenkään voi tulla.

Pirtelöissä käytetään soijamaitoa ja ilmeisesti soijapohjaista karamellijäätelöä, olisikohan sitä Ingmanin perustoffeeta. Päällä on tömäkästi vegaanista kermavaahtoa ja asiaankuuluvat koristeet. Popparit näyttivät hauskoilta mutta maistuivat hiukan eltaantuneilta, vaihtaisin ehkä karamellipirtelön somisteeksi jotakin muuta.

Itse pirtelöt olivat kyllä taivaallisia. Ihanan paksuja ja syntisiä. Tekee oikein hyvää hörpätä välillä tällainen tässä chiasiementen ja raakamehujen maailmassa! Oma lempparini oli ehkä raikas omenakaneli, joka maistui tismalleen omenapiiraalle. Paahteinen maapähkinävoi oli myös ihana. Karamelli jäi minulle hiukan vaisummaksi, mutta lapseni tykkäsi siitä kovasti. Vaikka pirtelöt olivat tuhtia tavaraa, ei niistä silti jäänyt öklömakea fiilis - tosin eipä tehnyt mieli syödäkään mitään muutamaan tuntiin.

Hietsun halli on itse asiassa muutenkin muuttunut kiinnostavammaksi sitten viime näkemän - kaikenlaisia kiinnostavia ruokapaikkoja riitti. Se on itselleni olevinaan kyllä hiukan syrjässä, vaikka äkkiähän tuonne loppujen lopuksi pääsee. Rannassa oli kiva siemailla pirtelöä ja katsella laitureihin parkittuja veneitä, joissa punakat, paidattomat sedät joivat olutta. Ilmeisesti veneillä voi vallan hyvin laiturissakin.

Toinen Kittys avataan tuota pikaa Ison Omenan kauppakeskukseen. Sen teema on kuulemma amerikkalainen diner, ja tiski on pinkkiä glitteriä! Aikamoista.