Tänään kaappasin lapset tarhasta humputtelemaan kaupungille. Käytiin talvitakkiostoksilla (tosin kirppiksellä) ja syömässä. Vaikka köyhyys on aina vieraanamme, yritän silloin tällöin mennä lasten kanssa ulos syömään. Mikään ei ole nolompaa kuin lapset, jotka eivät osaa millään hetkeäkään käyttäytyä ravintolassa ja pällistelevät tarjoilijoita ja hyvässä lykyssä servettejäkin. Ei sillä, että oma pentueeni nyt aina osaisi olla niin somasti. Tunsin kuitenkin ylpeyden läikähdyksen kun alle nelivuotiaani marssi reippaasti tarjoilijan luo ja tiedusteli, onko kyseisessä establismentissa lainkaan tarjolla ketsuppia. (Se, että ketsuppi ja perunat olivat jälkiruuan lisäksi ainoat appeet, jotka nirsoilevaan herraan upposivat, on sitten tykkänään eri asia...)
Köyhyydessä on sekin puoli, että lapset ovat aina liikuttavan iloisia saadessaan jotain ihan uutta. Yleensä vaatteet hommataan kirppikseltä tai saadaan jostain. Niin kuin järkevää onkin: maailma tursuaa hyväkuntoisia lasten vaatteita, joten miksi ihmeessä ostaa uusia? Varsinkin kun seuraavana sesonkina vaate on jo pieni. Lapseni eivät koskaan kitise siitä, että vaatteet ovat käytettyjä, mutta sen harvan kerran kun jotain ihan uutta ja omaa saa, on se selvästi spessua ja hartaan ylvästelyn aihe. Siksi hiukan kirpaisee ettei sitä iloa voi antaa useammin. Toisaalta jos kaiken saisi aina uutena, eivät uutukaiset asiat enää tuntuisi yhtä ihanilta. Ja tietysti tällainen urbaani valkokaulusköyhyys raakakakun äärellä on suuressa mittakaavassa naurettavan etuoikeutettua. Mutta kun se uutta pyörää ujosti haikaileva lapsi ja oma riittämättömyyden tunne ovat juuri minun arkitodellisuuttani.
Välillä huolestuttaa, että lapset ovat liiankin perillä elämämme taloudellisista realiteeteista. Puhunko liian usein rahasta? Aika usein esikoinen toteaa asiallisesti, ettei meillä ole varaa tähän tai tuohon. Tai on huolissaan jos jokin toive maksaa paljon. Paljon voi tietysti kuusivuotiaalle olla mitä tahansa kahden ja kahdensadan euron väliltä. Tytär on myös hyvin ylpeä jos onnistun tekemään edullisia löytöjä. Ihan parasta on jos löytyy jotain ilmaista, kuten tänään Ekolon eteisestä dyykattu trukinlava, jollaista olin toivonut viherkasvien aluseksi. Kotimatkalla metrossa kanssamatkustajat näyttivät hymyilevän hiukan vinosti, kun tytär päivitteli kuuluvasti oivallista lautahäkkyrää, jonka näppärä äiti löysi ihan ilmaiseksi...
Ekolosta löytyi muuten myös suolasaippuaa, jonka pitäisi oleman niin maan perusteellisen hyvä ihonhoitotuote. Onko kellään kokemuksia? Vitosen hinta ainakin sopi kukkarolleni, näin kun penninvenytysteemalla mennään. Toisaalta kilohinta on melkoisesti suolaisempi kuin Jozolla...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti