Olenkin kai joskus maininnut, että olen perheemme hoviparturi. Tykkään hiustenleikkuusta ja leikkaan myös itse omat hiukseni - viimeisin kampaajakeikka taisi olla noin 20 v sitten. Säästyy kuulkaa pitkä penni, sitäpaitsi tukkaa on niin hauska saksia. Aina lopputulos ei ole ihan täydellinen, mutta hiusten itse leikkaamisessa on silti jotain äärimmäisen tyydyttävää, jopa luovaa.
Yritän nyt kasvattaa tukkaani pikkuisen, joten tällä kertaa tarvittiin vain siistimissaksimista. Hassua, miten tukka voi näyttää jotenkin pidemmältä leikkaamisen jälkeen, ja ainakin paksummalta. Myönnettäköön, että tällainen ylilyhyt polkka näytti ehkä minulla paremmalta kun olin hieman, hmm, nuorempi, mutta ihan jees tästä tuli silti. Uusi tukka kyllä piristää, ei käy kieltäminen. Tässä kuontalo ennen leikkuuta:
Ja tässä jälkeen. Aika paljon skarpimpi, vaikka pituutta ei juuri lähtenytkään. Tuli jotenkin heti asiallinen ja pystyvä olo!(Ja ei, en ole kännissä tuossa edestä otetussa "jälkeen" -kuvassa, se on vain otettu aikaisin aamulla.)
Tukanleikkuu ei oikeastaan ole lainkaan vaikeaa. Tarvitaan vain hitunen uskallusta, vessan kaksipuolinen peilikaappi, peili, sakset ja kampa - ja pinnejä, jos tukka on pitkä ja sitä pitää saada jaettua osiin. Kaikkein tärkeintä on, että hiuksia pitää saksia myötäkarvaan eikä koskaan poikittain, siis näin:
Otsatukkaa voi varovasti ensin tasoittaa poikittain, mutta leikkaan senkin aina lopuksi rikki hiusten kasvusuuntaan. Näin vältytään siltä hoidokkilookilta, mitä kukaan ei varmaan halaja?
Tukankasvatuksen ohella kasvatan muuten tätä nykyä myös kulmakarvojani. Jep. Minulla on tosi paljon kulmakarvoja, ja viimeiset pari vuotta olen nyppinyt niitä. Nyt en enää jaksa, kasvakoon. Kuka sen sanoo, että naisen pitää olla niin nypystelty, häh?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti