Lapset ovat olleet kolmisen viikkoa isänsä kanssa sukuloimassa Skotlannissa. Kolme viikkoa olen tullut töistä tyhjään, hiljaiseen kotiin. Kolmen pitkän viikon ajan olen kaivannut lapsia takaisin. Olen katsellut saman ikäisiä lapsia kaupungilla pala kurkussa ja miettinyt, mitähän omani mahtavat juuri tällä hetkellä tehdä. Ja harjataanhan esikoisen tukka aamuin illoin? Napitetaanko kuopuksen kauluspaidat samalla huolella kuin minä sen teen? Kolme viikkoa olen laskenut päiviä siihen, että lapset hyökkäävät sisään täynnä pulinaa ja pölpötystä siitä, mitä kaikkea tällä välillä on ehtinyt tapahtua. (Ylihuomenna - enää kaksi päivää!)
Kolmen viikon ajan olen nauttinut siitä, että minun täytyy huolehtia koiran lisäksi vain itsestäni. Kolme ihanaa viikkoa olen saanut työpäivän jälkeen tulla ja mennä kuten haluan. Olen saanut tavata muita minulle rakkaita ihmisiä ja urheilla. Lenkillä tai ravintolassa ei ole tarvinnut vilkuilla kelloa tai potea huonoa omaatuntoa siitä, etten ole tätäkin hetkeä lasteni kanssa. Olen saanut lukea keskeytyksettä ei vain kokonaisia lauseita, vaan halutessani koko kirjan. Olen voinut syödä kylmää pizzaa suoraan laatikosta ja katsoa Dexteriä ja Game of Thronesia. (Hakaniemen Americana Pizzeria tekee muuten tämän hetken parasta vegaanista mättöpizzaa, vink vink.) Olen antanut itselleni luvan heittäytyä sottaiseen poikamiestyttöelämään, jossa pyykkiä pestään sitten kun viimeinenkin alushousupari on käytetty tai käännetty.
Kolme viikkoa ilman lapsia. Niin ihanaa ja kamalaa, että soisin sen jokaiselle vanhemmalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti