sunnuntai 3. helmikuuta 2019

Viljelypalsta



Datsamailtani saa vuokrata viljelypalstan kolmellakymmenellä eurolla vuodessa. Kolmella kympillä! Kerrankin minua lykästi ja sain heti varovaisesti mukavalle palsta- ja avaintädille (en tiedä mikä hänen oikea ammattinimekkeensä on, pahoittelut) soitettuani varattua palstan, josta edelliset viljelijät olivat luopuneet vasta viime syksynä. Pläntillä on jo valmiina herukoita, vaapukkaa, raparperia ja mansikkaa, mutta siihen mahtuu vielä pikkuisen jotakin. Yrttejä ja perunaa? Kesäkurpitsaa ja kehäkukkia? Sipuleita ja porkkanaa? On myös jännittävää nähdä, mitä kaikkea sieltä vielä lumen alla  lepääviltä tiluksiltani paljastuu. Oliko edellisillä viljelijöillä kaikki istutukset kurinalaisissa riveissä vai kuoriutuuko lumen alta suurpiirteinen sekamelska?

Kevättä odotellessa on mukavaa viettää sunnuntai-iltapäivää lueskellen puutarhakirjoja. Olen hoitanut puutarhaa enemmän kuin joskus olisin halunnutkaan, sillä vanhemmillani oli iso kasvimaa, jota varsinkin äitini hoiti intohimoisesti ja jatkuvasti apukäsiä tarviten. Taidot ovat tietysti urbaaniasumiseni aikana päässeet ruostumaan, mutta on myös kiva huomata, että monet puutarhurien vinkit ovat minulle tuttuja enkä ole ihan pihalla siitä, milloin ja mihin mitäkin pitäisi istuttaa ja kylvää.

Puutarhakirjoja selaillessani tunnen myös pääseväni taas lähelle hieman yli vuosi sitten kuollutta äitiäni. Vietimme vanhempieni luona asuessani ja myöhemmin vieraillessani helmikuusta lokakuuhun elämää puutarhan ehdoilla. Helmikuun lopulla olohuoneeseen raahattiin iso pukkipöytä, jolla kasvatettiin siemenistä koulittavia taimia odottamaan istutusta. Kasvirumba jatkui lokakuun loppuun, jolloin isäni ja minun kiitollisenä tehtävänä oli roudata viimeisetkin ruukkuruusut kellariin ja kaivaa dahlian juuret maasta talvehtimaan pimeään ja viileään kellariin. Äidin kasvimaalla oli aina hyötykasveja, jotka parhaimmillaan pitivät meidät kasviksissa pitkälti talveen: maa tuotti laareittain perunaa ja porkkanaa, nippukaupalla sipulia, ämpäreittäin hapankurkkuja ja pakastimen täydeltä kurpitsaa, mansikoita ja tomaattisosetta. Teininä kasvimaan hoito tuntui toisinaan työläältä ja epäcoolilta - ajatella jos joku olisi nähnyt minut pihalla saappaissa ja kukikkaissa puutarhahanskoissa - mutta syvällä sisimmässäni sittenkin nautin puuhasta.

Oli hauskaa nähdä, miten itse kylvetyt siemenet kasvoivat ja miten vaivalloinen porkkanan harvennus auttoi juureksia kasvamaan tanakoiksi. Omien ensimmäisten perunoiden nosto ja syöminen oli alkukesällä aina odotettu ja juhlava hetki, keskikesällä mansikat kypsyivät sellaista vauhtia että ne oli poimittava kahdesti päivässä, ja elokuussa syntymäpäivieni aikoihin omenat olivat parhaimmillaan. Puutarhanhoito tarkoitti myös ajanviettoa äitini kanssa, rauhallisia ja tarkoituksellisia tunteja, jolloin keskityimme käsillä olevaan tehtävään. Nyt jälkeenpäin tajuan samalla kuin huomaamattani oppineeni yhtä sun toista paitsi kasveista myös äitini eri puolista. Äkkipikainen ja kärsimätön äitini oli puutarhassa itse kärsivällisyys, joka jaksoi pitkäjänteisesti suunnitella ja uurastaa.

Tutkiessani puutarhaoppaita kuulen äidin äänen kommentoimassa tekstiä hauskalla ja kärkevällä tavallaan milloin myötä- milloin vastahankaisena kirjoittajalle. Jos suljen silmäni, näen hänet kitkemässä penkin vastapäistä taimiriviä. Kätemme haraavat, kitkevät ja ripottelevat katetta kuin itsestään samalla kun rupattelemme. Näen hänet joitakin vuosia myöhemmin kylvävän herneitä kolmivuotiaan tyttäreni kanssa. Molemmilla on suu tismalleen samanlaisella keskittyneellä tötteröllä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti