Karvoja ja joulunodotusta

Löysin tänään naamastani kolme paksua, valkoista karvaa. Yksi oli kulmakarva, jonka näin duunipaikan vessan peilistä (siellä on liiankin hyvät valot) ja kaksi oli aivan random jotain poskipartaa ohimon ja posken välillä. Ensimmäinen ajatus oli: "Miksei kukaan ole sanonut mulle, että mun naamasta törröttää paksuja valkoisia karvoja?!" Sitten tajusin että kukaan ei ehkä ole tarkastellut minua niin läheltä pitkään aikaan. Tai ne, jotka ovat tarkastelleet, eivät maindaa siitä, jos minulla on vähäsen poskipartaa. Loput eivät ehkä ole kehdanneet sanoa mitään.

Sitäpaitsi, olen 41. Kyllä saa ollakin jo vähäsen valkoista karvapeitettä siellä sun täällä. Ja korona-ajassa on puolensa: olen vaivihkaa lipsunut jonkinlaiseen päivittäiseen puoliasialliseen mökkilookkiin kuten silmämääräisesti arvioiden aika iso osa muutakin yhteiskuntaa. Jengi panostaa ilmeisesti enemmän hapanjuurileipään ja hyönteishotelleihin (mikähän niiden talviversio on). Eikä se nyt väärin ole. 

Itsekin olen tänä vuonna jostain syystä, noin 5 vuotta liian myöhään, askarrellut teini-ikää lähestyvälle jälkikasvulleni sellaisen yllärijoulukalenterin, jonka jokaisen päivän luukusta löytyy jotain pientä kivaa. En suosittele. Melkoinen stressitekijä, jos ei ole jo kesäkuussa tullut hankkineeksi siihen ekologisia, hauskoja ja kehittäviä pikkulahjoja, ja joutuukin sitten joka ilta juoksemaan lähimmän 24h- Alepan karkkihyllylle. Toisaalta meidän kulmat ovat niin villit, että siellä tapaa iltasella kaikenlaisia mielenkiintoisia ihmisiä! Eilenkin kaunis nuori tyttö uskoutui minulle klo 11 maissa illalla nauttineensa juuri äsken aamupalakseen samppanjaa ja kokaiinia. Tunsin itseni todella vanhaksi ja tylsäksi mariannepusseineni ja kissanmuonineni. 

Joulu kiinnostaa tänä vuonna muutenkin jotenkin kohtuuttoman paljon. Kaipa tässä kaipaa jotain odotettavaa ja kivaa katkaisemaan sen muun edes hetkeksi. Olen jopa aivan vastoin tapojani luukuttanut joululauluja jo marraskuusta alkaen, ja juuri nytkin porisee riisipuuro meille iltapalaksi. Tosin myös siksi, että se on edullista ja uppoaa lapsiin, ja taas on tässä vaiheessa kuuta rahat lopussa. Odota vain, kaunis Alepan tyttö, kun sinulla on kokonainen lauma huollettavana ja valkoisia paksuja karvoja naamassa! Mutta eipä se niin hullumpi vaihe ole tämäkään.

Kesän kuvitteelliset lukuvinkit - näiden kirjojen pitäisi olla olemassa

Näin juuri töissä (ruokiksella tietenkin!) sellaisen Facebook-hupailun, jossa oli kuvitteellisia kirjojen nimiä. Tiedättehän, sellaisia joille hörähtää hetken, tyyliin "Don't Say a Word And I'll Give You 5 Stars - A Mandatory Über Driver Training Manual". Fillaroidessani kotiin mietin muutamia omaan elämääni sopivia:

Luotolla Linnanmäelle - kesän tosin talousopas lapsiperheille!

Tässä teoksessa tutkitaan lasten toiveiden ja aikuisen ekonomisten realiteettien välistä epäsuhtaa koskettavasti ja lapsen ääntä kuunnellen. Teos luotaa välillä rankastikin vanhemmuutta ja sille asetettuja vaatimuksia. Edes kerran kesässä. Ostetaan nyt sitten ne hattaratkin.

Pysykää tien oikeassa laidassa! Polkupyöräilyä ei-aivan-aloittelijoille.

Miltä tuntuu aivan liki kulkevan rekan ilmavirta työmaa-alueella pyöräillessä? Miten ottaa haltuun vilkkaalle tielle päättyvät alamäet? Entä kuinka opettaa lapsi vihdoinkin, saatana, avaamaan itse oma pyöräilykypäränsä? Mukana myös hauska vesipyssyvinkki!

Palstaviljelyä perheen pienimmille - varo nyt perkele sitä

Mikä onkaan hauskempaa kuin puutarhassa puuhastelu yhdessä lasten kanssa? Lapset oppivat syötävän sadon kasvatuksesta kasvun ihmettä ihaillen. Samalla pysähdytään kunnioittamaan luonnon kiertokulkua. Saa, palstalle saa ottaa puhelimen mukaan. Mukana hyödyllinen ekstra kasveista jotka tykkäävät pissasta!

Pyykkikorissa ei ole pohjaa ja muita mietelmiä

Tiesitkö, että jos puhtaita pikkareita ei löydy, ne voi myös kääntää? Senhän takia niissä on se sellainen kangasjuttunen siellä haarovälissä eikö vaan? Ja ei, kukaan ei tiedä ettei yöpaitasi olekaan huolettoman boho hellemekko!

Anteeksi, onhan teillä A-oikeudet?

Katsaus kotimaisen lastenelokuvan maailmaan.

PS. Kuvan teoksen on kirjoittanut Gill Simms, ja se on superhauska.

Pähkinäpunajuurivuoka

Punajuuret on ihania. Niiden valmistumisessa vain menee kamalan kauan, eikä mitään ole kiva odotella nälkäisenä. Niinpä usein höyrytän viikon tarpeiksi punajuuria valmiiksi jääkaappiin. Ja saahan niitä ostaa myös esikeitettyinä, mutta hinta pompsahtaa taivaisiin.

Pähkinät ovat punajuuren parhaita kavereita, ja tässä reseptissä niitä onkin reilusti. Toimii myös ilman tuota feikkifetaa, mutta minusta se on itse asiassa aika hyvää. Muita mausteita laitoinkin aika nuukasti, koska halusin punajuuren ja pähkinän makujen erottuvan kunnolla.

Pähkinäpunajuurivuoka

1 kg punajuuria keitettynä
250 g saksanpähkinöitä (muutkin käy)
2 dl rikottuja ohrasuurimoita
2,5 dl kaurakermaa (myös kookoskerma käy)
1,5 dl vettä
0,5 dl oliiviöljyä
3 valkosipulin kynttä
valkopippuria
suolaa

(1 pss vegaanisia salaattijuustokuutioita, käytin tässä Porlammin versiota)

Kuori ja pilko keitetyt punajuuret kulhoon. Lisää kerma, öljy ja vesi ja soseuta sauvasekottimella. Murskaa pähkinät lähes jauhoksi tehosekoittimessa tai sauvasekottimella. Lisää pähkinäjauho ja mausteet punajuuriseokseen. Soseuta vielä kerran, ja sekoita sitten lusikalla joukkoon ohrasuurimot. Kaada voideltuun uunivuokaan, ripottele juustokuutiot päälle ja paista noin 200 asteessa reilu tunti, kunnes suurimot ovat pehmenneet.

Oi ihana viikonloppu

Viime viikonloppuna olen:

• Tavannut ystäviä. 
• Tehnyt ja syönyt kolmea lajia pizzaa ystävien kanssa.
• Syönyt ystävän tekemää syntisen hyvää suklaakakkua (ohje oli kuulemma täältä, mutta se oli kyllä parempaa kuin minun tekemäni).
• Juonut ihanaa valkkaria ystävien kanssa.
• Nukkunut lasten, kissan ja koiran kanssa olkkariin tehdyssä teltassa.
• Lukenut kirjan.
• Katsonut elokuvan.
• Saanut kaikin tavoin olla oma itseni.

Viikonloppuna en hetkeäkään:

• Siivonnut tai tuusannut.
• Kokenut huonoa omaatuntoa siitä, etten ole ollut tehokas.

Lisää tällaista, kiitos!

Kiellettyjen vegaanisanojen lista

Voidaanko yhdessä päättää, että ainakin nämä seuraavat sanat ja ilmaisut ovat rangaistuksen uhalla kiellettyjä:

Vuusto
Mikä vitun vuusto? Tekeekö tuotteesta ja puhujasta vegaanisemman jos korvaa sanan ensimmäisen kirjaimen veellä? Ei tee, ei.


Sekaanipoikaystävä
"Sekaanipoikaystävällekin maistui!" No voi hellanlettas! Muutenko se hakkaa vegaanipuolisonsa sinne hellan ja nyrkin väliin vai?


Onks tää vegaanista (liitteenä kuva tuotteen sisällöstä)?
Lue. Ite.


Sori vihreistä
Sori, niin väsynyttä. Niiiiin väsynyttä. Herättäkää mut kun tämä ilmiö on ohi.

Viljelypalsta

Datsamailtani saa vuokrata viljelypalstan kolmellakymmenellä eurolla vuodessa. Kolmella kympillä! Kerrankin minua lykästi ja sain heti varovaisesti mukavalle palsta- ja avaintädille (en tiedä mikä hänen oikea ammattinimekkeensä on, pahoittelut) soitettuani varattua palstan, josta edelliset viljelijät olivat luopuneet vasta viime syksynä. Pläntillä on jo valmiina herukoita, vaapukkaa, raparperia ja mansikkaa, mutta siihen mahtuu vielä pikkuisen jotakin. Yrttejä ja perunaa? Kesäkurpitsaa ja kehäkukkia? Sipuleita ja porkkanaa? On myös jännittävää nähdä, mitä kaikkea sieltä vielä lumen alla  lepääviltä tiluksiltani paljastuu. Oliko edellisillä viljelijöillä kaikki istutukset kurinalaisissa riveissä vai kuoriutuuko lumen alta suurpiirteinen sekamelska?

Kevättä odotellessa on mukavaa viettää sunnuntai-iltapäivää lueskellen puutarhakirjoja. Olen hoitanut puutarhaa enemmän kuin joskus olisin halunnutkaan, sillä vanhemmillani oli iso kasvimaa, jota varsinkin äitini hoiti intohimoisesti ja jatkuvasti apukäsiä tarviten. Taidot ovat tietysti urbaaniasumiseni aikana päässeet ruostumaan, mutta on myös kiva huomata, että monet puutarhurien vinkit ovat minulle tuttuja enkä ole ihan pihalla siitä, milloin ja mihin mitäkin pitäisi istuttaa ja kylvää.

Puutarhakirjoja selaillessani tunnen myös pääseväni taas lähelle hieman yli vuosi sitten kuollutta äitiäni. Vietimme vanhempieni luona asuessani ja myöhemmin vieraillessani helmikuusta lokakuuhun elämää puutarhan ehdoilla. Helmikuun lopulla olohuoneeseen raahattiin iso pukkipöytä, jolla kasvatettiin siemenistä koulittavia taimia odottamaan istutusta. Kasvirumba jatkui lokakuun loppuun, jolloin isäni ja minun kiitollisenä tehtävänä oli roudata viimeisetkin ruukkuruusut kellariin ja kaivaa dahlian juuret maasta talvehtimaan pimeään ja viileään kellariin. Äidin kasvimaalla oli aina hyötykasveja, jotka parhaimmillaan pitivät meidät kasviksissa pitkälti talveen: maa tuotti laareittain perunaa ja porkkanaa, nippukaupalla sipulia, ämpäreittäin hapankurkkuja ja pakastimen täydeltä kurpitsaa, mansikoita ja tomaattisosetta. Teininä kasvimaan hoito tuntui toisinaan työläältä ja epäcoolilta - ajatella jos joku olisi nähnyt minut pihalla saappaissa ja kukikkaissa puutarhahanskoissa - mutta syvällä sisimmässäni sittenkin nautin puuhasta.

Oli hauskaa nähdä, miten itse kylvetyt siemenet kasvoivat ja miten vaivalloinen porkkanan harvennus auttoi juureksia kasvamaan tanakoiksi. Omien ensimmäisten perunoiden nosto ja syöminen oli alkukesällä aina odotettu ja juhlava hetki, keskikesällä mansikat kypsyivät sellaista vauhtia että ne oli poimittava kahdesti päivässä, ja elokuussa syntymäpäivieni aikoihin omenat olivat parhaimmillaan. Puutarhanhoito tarkoitti myös ajanviettoa äitini kanssa, rauhallisia ja tarkoituksellisia tunteja, jolloin keskityimme käsillä olevaan tehtävään. Nyt jälkeenpäin tajuan samalla kuin huomaamattani oppineeni yhtä sun toista paitsi kasveista myös äitini eri puolista. Äkkipikainen ja kärsimätön äitini oli puutarhassa itse kärsivällisyys, joka jaksoi pitkäjänteisesti suunnitella ja uurastaa.

Tutkiessani puutarhaoppaita kuulen äidin äänen kommentoimassa tekstiä hauskalla ja kärkevällä tavallaan milloin myötä- milloin vastahankaisena kirjoittajalle. Jos suljen silmäni, näen hänet kitkemässä penkin vastapäistä taimiriviä. Kätemme haraavat, kitkevät ja ripottelevat katetta kuin itsestään samalla kun rupattelemme. Näen hänet joitakin vuosia myöhemmin kylvävän herneitä kolmivuotiaan tyttäreni kanssa. Molemmilla on suu tismalleen samanlaisella keskittyneellä tötteröllä.

Datsa kaupungissa

Datsa kesäasussaan. Huokaus.

Ostin viime kesänä maailman suloisimman pikku mökin. Mökki löytyi ihan perinteisesti tori.fi:stä, ja koska kävin sitä ensiksi katsomassa venäläisen ystäväni kanssa, sen käyttönimeksi vakiintui datsa.

Olin haaveillut omasta pikku mökistä jo vuosia - oikeastaan koko elämäni, sillä vietin lapsena kesät Helsingissä Wärtsilän mökkialueella, jolta pappani omisti yhden pikkuisen mökin. Lapsuuden kesät kasarilla olivat siihen malliin idyllisiä, että sain aika lailla vapaasti kirmailla corgini kanssa rantakallioilla sillä välin kun vanhemmat puhuivat politiikkaa ja joivat liikaa viiniä ystäviensä kanssa. Mökkikesistä jäivätkin mieleen erityisesti ihanat elokuun illat ja yöt, jolloin hilluin joukon jatkona valveilla kenenkään sen kummemmin vahtimatta. Oi kasari.

Datsani oli mielestäni sangen hyvä kauppa. Sitä myi puuseppänä työskentelevä hauska tatuoitu mies, jonka lapset olivat kasvaneet liian isoiksi pikkumökkeilyyn. (Omani saavat luvan viihtyä datsalla teineinäkin, tai itkeä ja viihtyä.) Mökin hinta oli kohdillaan ja kunto jopa kuntotarkastajan virkaa toimittaneen, sangen vaativan isäni mielestä mainio. Sähköä ei ole eikä sisälle juoksevaa vettä, mutta kuka sellaista edes tarvitsee mökillä? Ja koska kyse on "kesämaja"-tittelin alla olevasta mökistä eikä mistään siirtolapuutarhamökistä (porvarit!) ei pihaa tarvitse nuolemistaan nuolla. Tontti on Helsingin kaupungin, mutta mökkilaudat omiani. Kukapa ei siis olisi tarttunut tilaisuuteen ottaa pankista lainaa ostaakseen kasan lautaa metsiköstä?

Sijainti itse asiassa on yksi datsani monista helmistä. Poljen sinne pesueeni kanssa pyöräilykautena alle puolessa tunnissa. Halutessani voin tilata sinne ruokaa Foodoralta. Ja pääsen mökkeilemään myös metrolla. Mökille metrolla, ei hullumpaa vai mitä? Jo siinäkin, että metro kuuluu mökille, kaupunki näkyy uimarannalta ja kaupat ja alkot ovat kävelymatkan päässä, on minusta jotakin luksusta. Sitä voi olla skutsissa mutta stadissa.

Datsan edelliset omistajat jättivät viimeistellyn kalustuksen ohella mökkiin mökkipäiväkirjan. Siitä kävi ilmi mieluisat mökin kunnostus- ja stailausprosessit, ilo mökistä mutta myös se, että sen käyttötarkoitus oli heidän valtakautenaan kovin erilainen. Perhe ei oikein koskaan tuntunut yöpyneen mökillä, ja sitä käytettiin lähinnä kesäisenä kahvimajana ja uimarantatukikohtana. Minä taas puolestani halusin kelpo käyttömökin, jolla voin itse häärätä partaisena ja lapseni voivat kirmailla ja tapella pihalla ja metsässä. Minusta juuri yöpyminen on koko jutun pointti - ideahan on päästä pois kotoa eikös vaan? Ainakin minulle herääminen kesän lämmittämältä mökiltä lapsi- ja koirakasassa on tärkeämpää kuin kesämajan viimeisen päälle mietitty designkahvikalusto.